Pienen lammen rannalta katsottuna raiskattu metsän reuna on
jopa vastenmielinen. Myrskyn kaatamia puita, vastenmielistä ryteikköä, yhtäkkiä
jalka uppoaa märkään suohon, kontsarin varsi meinaa haukata saappaan täyteen
syvän ruskeaa liejua.
Metsä alkaa kuitenkin kaunistua, paksut sammal mättäät peittävät
maata. Paikoin sammalet nousevat useita kymmeniä senttejä puiden runkoa ylös,
vallitsee hiljentävä vihreys. Loivan mäen rinteessä hahmottuu mustia möykkyjä.
Siellä ne ovat, silmiin pistävän tummat suonigneissilohkareet.
Eivät ne lohkareet järin suuria ole, mutta kauniita.
Suurimman lohkareen alla on pieni kuiva onkalo, se on Kellarikivi, Isonvihan ja
Pikkuvihan aikainen siemenviljan ja muun arvokkaamman omaisuuden kätköpaikkana.
Mielenkiintoista että näinkin pieni tieto on säilynyt tähän päivään.
Niin kuin sanottu, ei kohde ole mikään erikoinen. Ei kivet
ole silmiin pistävän suuria mutta niin vain on historia lyönyt leimansa näihin
kiviin, ja ehkä tämän kirjoituksen ansiosta Kellarikivien historiallinen arvo
säilyy taas muutaman vuoden pidempään ja joku siirtää tiedon taas tuleville
polville!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti