keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Vapaana kulkemisen kauneus

"En ole tarpeeksi nuori tietämään kaikkea."
- Oscar Wilde

Elämä on pyhiinvaellus.
 
Liian harvoin tulee lähdettyä vain kävelemään. Enkä tarkoita nyt lenkkeilyä, jonka motivaattorina on aina kuntoilu, hikoilu ja kunnon kohottaminen tai muu tarkoituksenmukainen liikkuminen. Enkä myöskään retkeilyä, jossa kohde on tarkkaan valittu ja retkelle on asetettu aika ja tavoite. Puhun aivan tyhjänpäiväisestä kuljeskelusta – kävelystä ilman päämäärää.

tää on mun crew kuka pitää sun selustaa?

Joskus olen etsinyt jotain tiettyä kaiverrusta, sitä kuitenkaan löytämättä. Nyt - kuljeskelemalla löytyi uusi 1950-luvulla hakattu kaiverrus ilman minkäänlaista etsintää...
 
Tällainen kulkeminen antaa erilaisen vapauden. Vapauden, jossa jokainen multakasa, kivi, keppi ja kukkula on nähtävyys – jokainen askel seikkailu. Ei ole kiirettä, on aikaa pysähtyä jokaisen pienenkin yksityiskohdan äärellä. Se on viatonta kulkemista, se on lapsen maailmaa. Aikuiselle tavatonta, voittoa tavoittelematonta tarpomista, jossa ei ole koskaan aika lähteä ”pikku hiljaa kotiinpäin”.

Tauolla siellä jossakin...
 
Ilman päämäärää kulkeva ihminen voi pysähtyä syömään eväänsä juuri siihen kohtaan missä haluaa. Hänen karttaansa ei ole merkattu tiettyä taukopaikkaa. Elämä on tauko. Puut kumartavat kulkijaa ja kulkija puuta.
Jos jossakin raakkuu fasaani, mikset lähde perään?
 
Vapaan kävelijän herätyskello on nouseva aurinko, kompassi kaukaisuudessa raakkuva varista tai railakkaasti huutava fasaani. Kompassineula huokaa onnesta kun ei tarvitse etsiä sen enempää pohjoista kuin etelääkään.
Kevään ensimmäiset sammakonkudut.
 
Lepopaikkansa kaikilla.
 
Kulkija saa onnensa sammakonkudusta tai katulampun päällä hengähtävästä tiirasta. Terve ihminen tervehtii kunnioittaen aurinkoa ja kunnioittaen kuuta. Surullinen ihminen viihtyy huoneissa ja tiloissa. Terveelle ihmiselle Helvetin lämpötila on 21 astetta. Terve ihminen, vapaa mies, katsoo kavahtaen valkoista seinää ja tarpeetonta tavaraa. Vapaus on kaislojen kahinassa ja naakkojen nahistelussa. Kura koristaa kulkijan juhlapukua.

Polttakaa tai myykää kaikki mitä omistatte ja seuratkaa meitä.
 
Parhaita kenkiä kirjoo lieju ja velli. Vai pitääkö ihmisellä edes olla parempia vaatteita? Ei mielestäni. Jos vaate ei kestä likaa se ei ole vaate vaan antimateriaa joka tulee viipyilemättä polttaa ja alastomana tanssia palavan rievun ympärillä tummuvassa yössä. Vapauden viihdekäyttäjää katsotaan halveksien. Sylkevät päälle saatanat, kun yrität puhua puolesta puhtaampien arvojen.
Merikotka Raisonlahden pohjukassa 15.4.2014
 
"Kotka lentää joskus matalalla, kana ei koskaan korkealla"
 
Vaan mitä Matteus tarkoitti sanoillaan; "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” Taivas maan päällä, avain kaikkein pyhimpään. Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi – tähän lauseeseen kaikki kiteytyy. Lapsen kaltaisuudella voimme tavoittaa paratiisin. Ei lapsi tiedä minne pitää kulkea, lapsi menee sinne minne tekee mieli – mikä suunta näyttää mielenkiintoiselta.

"Heti kun ihmiset ovat tarpeeksi vanhoja tietämään paremmin he eivät tiedä yhtään mitään." - Oskar Wilde
 
Kuljeskelun salaisuus on: kulje kuin lapsi. Älä mieti minne tuo tie johtaa, se johtaa jos on johtaakseen. Piha on kaikkien, aidasta viis´. Ei ole kiirettä ja mikä tärkeintä – Syö vain nälkääsi ja kävele oppiaksesi. Lopetan saarnani Luukkaan sanoihin; ”Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." Mieti sitä kun otat seuraavan askeleesi, tiedä vaikka kuolisit huomenna… mitä aiot tehdä tänään?
 
I've Got The Nuts!
 
Kaikki jutun kuvat kuvattu 15.4.2014   © Tuomo Kesäläinen 2014

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Vapauden saarekkeella

Kuin konsolipelin supersankari hypin pitkin erivärisiä laattoja. Suota oppii yllättävän nopeasti lukemaan. Silmä kertoo välittömästi mitä väriä kannattaa suosia, mitä välttää. Ruskea lieju on pahinta. Vetiset kohdat varmasti syvempiä, mutta jos pitää valita hukkumiskuolema, tarjoaa vesi varmasti hellemmän lähdön kuin paksu suo lieju.


Unelmien patikointimaasto?

Seikkailut vievät välillä paikkoihin joissa tulee olo – täällä ei pitäisi olla! Keskellä vetistä suota seisominen tarjoaa tämän tunteen. Ei ole selkeää tietä eteen eikä liioin turvallista paluutakaan. Vaaraa vaani joka askeleella, edes seisahtuminen ei tuo tällä kertaa turvaa. Kuitenkin kartalta bongaamani saareke keskellä Rehtsuota vetää puoleensa kuin magneetti.

Suolla kituuttavien puiden juuret tuovat hieman tukea hyllyvään massaan.

Sijainnissa on jotain lumoavaa, samaa hohtoa kuin lähes pyhitetyssä Kuhankuonon rajakivessä. Tänä päivänä kivellä kohtaavat Nousiaisten ja Ruskon rajat. Saarekkeen kohdalla raja tekee 90 asteen kulman. Seison suon Ojankulman puoleisella laidalla, saarekkeen saavuttaminen vaikuttaa mahdottomalta. Päätän kuitenkin yrittää.

Ensimmäinen askel on uskosta kiinni. Toinen tuntuu järjettömältä ja pian poukkoilen pitkin vetistä autiomaata etsien jalan alle edes jotain pinnalla pitävää. Mustat kuljut odottavat vieressä huuliaan lipoen. Vetinen painauma balsamoisi ruumiini ikuiseksi muistoksi, tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi.

Lähelle on pitkä matka, varsinkin kun suorinta tietä ei voi valita.

Yllättävä kyllä saareke lähenee. Suorinta tietä ei voi valita. Olo on helpottunut kun saapas lopulta painautuu metsäisen saarekkeen tukeva mätästä vasten. Samoilen rauhassa pitkin pientä valtakuntaani; tähän aikaan vuodesta tänne ei muita tule – se on varma.

Rajahaltian valtakunta on saanut uuden isännän.
 
Etsin jotain. En tosin tiedä mitä, ehkä merkkejä ihmisen toiminnasta tai jotain menneisyyteen viittaavaa, vai pelkästään henkistä autuutta? Löydän vain viimeisen. Paikka ei ole visuaalisesti mitenkään järisyttävä. Rajakivi on melko vaatimaton lohkare ja saareke pieni. Paikan magiikka piilee sijainnissa, tänne  ei kukan tervejärkinen lähde. Vain rajanhaltija yksin huhuilee vallihautojen suojaamassa linnakkeessaan.

Avara ja kaunis on rajojen Rehtsuo.
Ympäröivä suomaisema on huumaava, niin tuoksultaan kuin ulkomuodoltaankin, upeita värejä ja puutonta laakeutta. Vietän saarekkeessa tunnin tai pari – aika on merkityksetöntä. Vetinen suo ei houkuttele tasapainottelemaan pinnalleen. Samalla paluu yli suon tarkoittaa paluuta sivistyksen pariin. Vaikka hetki oli lyhyt, tällaiset erämaiden saarekkeet muistuttavat ihmiselle mitä on todellinen vapaus!     
Toiset sulkevat silmänsä viimeistä kertaa, toiset eivät avaa niitä koko elin aikanaan.
 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Tapion alttari, Raisio

Sadepisarat killuvat lehdettömien puiden oksilla kuin helminauhat. Keväinen luonto kylpee raikkaudessa, ei ole satanut viikkoihin. Viimeisin sade taisi laskeutua maahan lumena. Ilman lämpötila on +3, nytkin vesi kykenee vain vaivoin säilyttämään nestemäisen muotonsa.

Keväinen luonto on kaunis kaikessa karuudessaan.

Samoilen märillä kallioilla jossain Mälikkälän metsissä, Turun ja Raision rajamailla. Katseeni haravoi alueen kuusia. Keskustelin alkuviikosta Ari Karhilahden kanssa mattokuusista ja muista kuusen eri muodoista. Herran mukaan niitä olisi myös tällä alueella.

Silmiinpistävän kaunis, pieni pyöreä suo.

Tummien puidenrunkojen takaa osuu silmiin keltainen hohde; se vetää puoleensa. Kallioiden välissä on pieni pyöreä suo. Näky on kaunis; lumoava. Jos rehellisiä ollaan, en olisi tänne lähtenyt könyämään vain mattokuusten takia.

Mattokuusi, ei mikään edustavin tapaus mutta hyvä esimerkki.
Ari kertoi myös kallioilla sijaitsevasta ”Tapion alttarista”, kolmen kiven varassa lepäävästä pöytäkivestä. Tämä kivimaailman luomus on retkeni todellinen motivaattori.

Myyttinen Tapion alttari.
Pian tuon lumoavan pikkusuon jälkeen silmiin osuukin lupaavasti maisemasta kohoava kivenmurikka. Lähestyn kiveä kunnioittaen. Kivi tasapainottelee pienempien varassa, ole oikeassa paikassa. Se on jylhempi kuin odotin.
Tapion alttari on kolmen jalkakiven varassa lepäävä kivipöytä. Tällaisia muodostumia löytyy Suomesta sekä ihmisen, että luonnon tekeminä. Tässä tapauksessa veikkaan tekijäksi viimeistä jääkautta - mitään varmaa en kuitenkaan uskalla sanoa.

Sijainti on edustava. Lohkareen edestä laskeutuu mäki joka muuttuu pian jyrkänteeksi. Alttarilta avautuu laakea näkymä metsään. Muutama tuhat vuotta sitten kiven edessä lainehti meri. Tämä kivi sopisi muinaiseksi seidaksi kuin nakutettu.

Palvottu ja kunnioitettu vai pelkkä metsän siimeksessä oleva kivikasa?

Hymyssä suin mutta nöyrinä näen muinaiset Mälikkälän ja Kuloisen kalamiehet kantamassa osan saaliistaan kiven Jumalille. Illan hämärtyessä alttariin hierotaan kalanrasvaa ylistyslaulujen raikuessa, vielä parempaa saalista rukoillessa.

Itse alttari on suurempi kuin näkemäni kuvan perusteella odotin. Päällimmäinen pöytäkivi on lähes 6 metriä pitkä, 2 metriä leveä ja korkeimmillaan 2 metrin korkuinen. Kiveä kannattelevat murikat pitävät sen noin 0,5 metrin korkeudella ilmassa, alla on paljasta kalliota.
Muhkuramänty vangitsee katseen kuin muinainen toteemipaalu.
Jatkan matkaani haltioituneena. Törmään jopa muutamaan mattokuuseen, vaikka tuo mahtava alttari veikin hetkeksi huomion kaikelta muulta. Lehdetön ja eloton luonto on kaunis; eletään omaa suosikki vuodenaikaani. Törmään komeaan muhkuramäntyyn, en fyysisesti mutta henkisesti. Itse puu on pieni mutta pahkoja on paljon.

Alue on mitä kauneinta kaupunkierämaata; Turun Länsi-keskuksen palvelut ovat vain minuuttien kävelymatkan päässä mutta täällä saa kaikessa rauhassa samoilla huimissa kalliomaisemissa. Suuntaan vielä kohti kallioiden välistä solaa; rotkon halki kulkee valaistu kuntorata.
Alueella on paljon komeita lohkareita, jyrkänteitä ja kalliomaisemia.

Kalliot nousevat korkeuksiin. Silmät haravoivat jyrkänteitä etsien jotain luolantapaista. Sellaista ei kuitenkaan tällä kertaa löydy. Siitä huolimatta jatkan kulkuani tyytyväisenä. Tapion alttari teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.                 

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Karhunpesäkivi, Inari

Eivätpä arvanneet Myössäjärven maisemissa aikanaan liikkuneet porovarkaat millainen turistirysä heidän salaisen hämyisästä ja vaikeasti löydettävästä kätköpaikastaan aikanaan tulisi. Kuten tunnettua; Suomessa ei ole maailmanluokan suuria luolia, eikä näin ollen myöskään suurta luolaturismia. Eräs luolakohde, jonka tunnelma hipoo Keski-Euroopan turistirysiä, kuitenkin löytyy – se on Inarin Karhunpesäkiven ”liikekeskus”.

Kohteen tunnelmaa vanhassa postikortissa 
 
Karhunpesäkiven matkamuistomyymälässä kulkijaa tervehtii naurettava jopa mauton ilmestys – laulava ja puhuva, kättään robottimaisesti heiluttava karhun kammotus. Ovien takana kaupataan Kiinassa tuotettua muovipaskaa, tavaravuoren seasta löytyy pikkuisia poroavaimenperiä, sorvattuja tarjous kuksia, huonolaatuisia t-paitoja ja muuta krääsää. Toki aitoa ja laadukastakin tavaraa hyllyillä on. Koko riettauden kruunaa pahvilautasilta tarjoiltava ”Lapin halvin poronkäristys”, ja halpaa se todella on sekä henkisesti että fyysisesti. Einehdityn annoksen jälkeen olo on likainen – keho ja mieli kaipaavat luontoon, kauas materialismista ja rihkamasta.  
Ulkoisesti Karhunpesäkivi on jopa vaatimaton.
 
Matkamuistomyymälän portin takaa johtaa pitkät portaat kohti Karhunpesävaaran rinnettä. Vain pääsymaksunperijä puuttuu portilta, luolassa vierailu on sentään ilmasta – onneksi. Portaiden päässä odottaa alueen päänähtävyys. Melko tavanomaisen näköinen, ei edes mikään järisyttävän suuri pyrokseenigneissilohkare. Kiven alareunassa on pieni, melko ahdas sisäänkäynti. Vaan ken tuosta aukosta sisään ryömii, kokee suuren hämmästyksen.
Lohkareen sisällä - Karhunpesäkiven onkalo on Suomen suurin tafoni
 
Lohkare on ontto, kiven sisään on syntynyt noin 4 metriä pitkä, 2 metriä leveä ja 2 – 3 metriä korkea luola. Suomen suurin tafoni. Tafoni? erikoinen sana on tarttunut Suomen kieleen Italiasta, siellä sana tafone tarkoittaa onttoa lohkaretta. Sitkeässä istuu myytti Karhunpesäkiven hiidenkirnusta, vielä 2010 Inarin paikallislehdessä mainostettiin tätä tafonia Maailman suurimpana väärinpäin olevana hiidenkirnuna. Sanotaan tämä ponnekkaasti vielä kerran - tafoneilla ja Karhunpesäkivellä ei ole mitään tekemistä hiidenkirnujen kanssa. Paitsi se, että molemmat ovat kiehtovia geologisia luonnonmuodostelmia.
Kivimaailman taidetta
 
Tafonia ei ole synnyttänyt virtaava vesi; kyseessä on yksi rapautumisen muoto.  Tafonille tyypilliset hunajakennomuodot näyttäytyvät Karhunpesäkiven onkalossa erityisen kauniina. Suurimpiin aukkoihin mahtuu aikuisen miehen kuuppa. Näky on maaginen.
Ei näkynyt karhua, jotain elämää kuitenkin. Pieni hämähäkki oli löytänyt kovin erään tafonikennon perältä.
 
Mutta palataan vielä kiven ulkopuolelle. Kiven alareunassa on hyvin vaatimaton aukko; on ihme, että paikka on edes koskaan löytynyt. Kiven löytymisestä ja nimestä kerrotaan ainakin kolmea eri tarinaa. Aimo Kejonen kertoo kirjassaan Suomen 100 – Kansantarinat (Karttakeskus 2008) seuraavat tarinat.

Melko myöhään on Karhunpesäkivi löytynyt, sillä esim. seidanvirkaa sen ei tiedetä koskaan toimittaneen.
 
Ensimmäisen version mukaan Lappalainen joutui lumimyrskyn armoille ja välttyäkseen paleltumiselta ryömi suojaan lohkareen alla olevaan luolaan. Aamulla herättyään hän huomasi nukkuvansa suuren karhun vieressä. Koska isäntää ei sopinut tappaa, mies poistui hiljaa luolasta jatkaen matkaa. Toisen tarinan mukaan metsämies ryömi luolaan rajuilmaa piiloon joskus 1930-luvulla. Luolassa hän kohtasi karhun jonka ampui kuoliaaksi.
Kolmannen version mukaan vaaralla poroja vasonut Lappalainen oli tehnyt luolaan sammalvuoteen jolla nukkui kuumina päivinä. Viereisen maantien työmaan työntekijä oli löytänyt luolan ja luuli sammalvuodetta karhun pesäksi – myöhemmin he kuitenkin löysivät, paikkaa tarkastaessaan, pesässä nukkuvan poromiehen – luolan nimeksi jäi tapahtumien johdosta Karhunpesäkivi.
.
 
Kiehtovia tarinoita, joista jokainen saa valita mieleisensä. Kuten jutun alussa kävi ilmi, myös alueen pelätyt ja vihatut porovarkaat ovat käyttäneet vaikeasti havaittavaa onkaloa saaliinsa kätkö- ja varastopaikkana. Luola on uskomaton näky, yksi Suomen hienoimmista - vaikka se ei hirveän suuri olekaan. Tafonin seinämiä koristavat muodot tekevät geomatkailijaan lähtemättömän vaikutuksen. Upea nähtävyys jossa on helppo poiketa mikäli ajaa 4-tietä pohjoiseen, suosittelen kaikille pohjoisen kesämatkailijoille!      

.
 
Lähteet:
Aimo Kejonen, Suomen 100 – Kansantarinat (Karttakeskus 2008)
Matkalla Suomessa (Valitut palat 1989)
Juho Rahkonen: Kummia koloja (Suomen Luonto, elokuu 2001) http://vanha.suomenluonto.fi/artikkeli-72.html