Vapauden saarekkeella

Kuin konsolipelin supersankari hypin pitkin erivärisiä laattoja. Suota oppii yllättävän nopeasti lukemaan. Silmä kertoo välittömästi mitä väriä kannattaa suosia, mitä välttää. Ruskea lieju on pahinta. Vetiset kohdat varmasti syvempiä, mutta jos pitää valita hukkumiskuolema, tarjoaa vesi varmasti hellemmän lähdön kuin paksu suo lieju.



Unelmien patikointimaasto?

Seikkailut vievät välillä paikkoihin joissa tulee olo – täällä ei pitäisi olla! Keskellä vetistä suota seisominen tarjoaa tämän tunteen. Ei ole selkeää tietä eteen eikä liioin turvallista paluutakaan. Vaaraa vaani joka askeleella, edes seisahtuminen ei tuo tällä kertaa turvaa. Kuitenkin kartalta bongaamani saareke keskellä Rehtsuota vetää puoleensa kuin magneetti.

Suolla kituuttavien puiden juuret tuovat hieman tukea hyllyvään massaan.

Sijainnissa on jotain lumoavaa, samaa hohtoa kuin lähes pyhitetyssä Kuhankuonon rajakivessä. Tänä päivänä kivellä kohtaavat Nousiaisten ja Ruskon rajat. Saarekkeen kohdalla raja tekee 90 asteen kulman. Seison suon Ojankulman puoleisella laidalla, saarekkeen saavuttaminen vaikuttaa mahdottomalta. Päätän kuitenkin yrittää.

Ensimmäinen askel on uskosta kiinni. Toinen tuntuu järjettömältä ja pian poukkoilen pitkin vetistä autiomaata etsien jalan alle edes jotain pinnalla pitävää. Mustat kuljut odottavat vieressä huuliaan lipoen. Vetinen painauma balsamoisi ruumiini ikuiseksi muistoksi, tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi.

Lähelle on pitkä matka, varsinkin kun suorinta tietä ei voi valita.

Yllättävä kyllä saareke lähenee. Suorinta tietä ei voi valita. Olo on helpottunut kun saapas lopulta painautuu metsäisen saarekkeen tukeva mätästä vasten. Samoilen rauhassa pitkin pientä valtakuntaani; tähän aikaan vuodesta tänne ei muita tule – se on varma.

Rajahaltian valtakunta on saanut uuden isännän.

 

Etsin jotain. En tosin tiedä mitä, ehkä merkkejä ihmisen toiminnasta tai jotain menneisyyteen viittaavaa, vai pelkästään henkistä autuutta? Löydän vain viimeisen. Paikka ei ole visuaalisesti mitenkään järisyttävä. Rajakivi on melko vaatimaton lohkare ja saareke pieni. Paikan magiikka piilee sijainnissa, tänne  ei kukan tervejärkinen lähde. Vain rajanhaltija yksin huhuilee vallihautojen suojaamassa linnakkeessaan.

Avara ja kaunis on rajojen Rehtsuo.

Ympäröivä suomaisema on huumaava, niin tuoksultaan kuin ulkomuodoltaankin, upeita värejä ja puutonta laakeutta. Vietän saarekkeessa tunnin tai pari – aika on merkityksetöntä. Vetinen suo ei houkuttele tasapainottelemaan pinnalleen. Samalla paluu yli suon tarkoittaa paluuta sivistyksen pariin. Vaikka hetki oli lyhyt, tällaiset erämaiden saarekkeet muistuttavat ihmiselle mitä on todellinen vapaus!     

Toiset sulkevat silmänsä viimeistä kertaa, toiset eivät avaa niitä koko elin aikanaan.