perjantai 7. lokakuuta 2016

Suomen suurin siirtolohkare: Ruissalon Kukkarokivi, Turku

Kukkarokivi on Suomen suurin siirtolohkare

Kukkarokivi on Turussa Ruissalon luoteisrannan läheisyydessä sijaitseva Suomen suurin selvästi näkyvissä oleva siirtolohkare. (27 metriä pitkä, 17 metriä korkea, 12 metriä merenpinnan yläpuolella) Kukkarokiven näkee parhaiten Ruissalon leirintäalueen takaiselta rannalta. Lohkare on kokonaan veden ympäröivä, joten kesäisin siihen voi tutustua lähemmin vain veneellä. Kukkarokivi on rauhoitettu lintujen pesimäluodoksi, joten kesäisin tarkempi tutkiminen on lainnojalla kielletty.


Kukkarokivi näkyy hyvin Naantalista lähteviin laivoihin.  

Hyvänä jäätalvena Kukkarokiveen pääsee tutustumaan lähemminkin, eikä lähimainkaan ole lintuja jotka voisivat häiriintyä. Lohkareen koon ymmärtääkin vasta kun seisoo sen juurella, se on valtava. Kivin kyljissä on muistoja vanhemmistakin kävijöistä, järkäleen kylkiä koristavat useat vanhat  kaiverrukset, joista suurin osa on peräisin 1800-luvulta ja tuoreimmat 1940-luvulta.


Kiven kyljessä on useampiakin kauniita kaiverruksia.

Alle 100-vuotta siis riittää! Jos joku tämän päivän seikkailija käy maalilla tai kaiverruksella vetämässä kylkeen oman puumerkkinsä on se törkeää ja vandalismia. Mutta 100-uotta sitten tehtynä se on kaunis ja kiehtova jäänne menneestä? Melko kaksinaamaista?

Kukkarokivi on myös kalojen kuninkaan valtaistuin.

”Tarun mukaan Raision keskiaikaisen kirkon rakensivat jättiläiset nimeltä Killi ja Nalli. Jättiläiset riitaantuivat kirkon papin kanssa ja Killi uhkasi hajottaa koko kirkon kallionlohkareella. Löydettyään meren rannasta sopivan lohkareen Killi ei kuitenkaan enää löytänyt takaisin kirkolle, joten se paiskasi kalliolohkareen Ruissalon edustalle. Kiveä kutsutaan Kukkarokiveksi, koska jättiläinen oli kantanut sitä suuressa kukkarossa selässään.” -Aimo Kejonen - Suomen 100 Geologiset kohteet

KUKKAROKIVI KARTALLA

"Kukkarokivi on myös kalojen kuninkaan valtaistuin. Kalojen kuninkaan,Airiston vanhan lohen kuoltua alettiin valita uutta kuningasta. Kaksi kalaa ilmottautui, taimen ja kiiski. Kuninkaaksi tulisi se, joka hyppäisi korkeimmalle vasten Kukkarokiveä, kalojen kuninkaan valtaistuinta. Kun taimen hyppäsi, kiiski tarttui sitä pystöön. Siitä kiiski sai alkuvauhdin, joka lennätti sen kiven päällä olevaan halkeamaan. Siellä se räpiköi huutaen apua alamaisiaan auttamaan. Sillä aikaa muut kalat polvistuivat kiven viereen odottaen kiisken paluuta. Kiiski ei koskaan palannut, koska lokki söi sen. Niinpä kukkarokiven luona on edelleenkin valtaisan hyvä kalapaikka, koska kalojen parhaimisto vieläkin odottaa kuninkaansa laskeutuvan valtaistuimeltaan." Kertoo vanha satu, jonka Aimo Kejonen on tallentanut teokseensa Suomen 100-kansantarinat.

Kukkarokivi vanhassa maalauksessa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Polkujen välissä


Ensimmäisten yöpakkasten kylmyydessä höyryävät lammet, suot ja joet tarjoavat näköalapaikalle kiipeävälle kulkijalle huikean näytöksen. Ruskan värjäämien puiden lomasta sumun haihtumista tarkkaileva ihminen saa kokea huikeita elämyksiä.

Kylmät kurulammet tarjoavat tervetulleen viilennyksen hikisen patikoinnin lomassa.

Pyhätunturin tienoo lepää pehmeän ja kostean sumun kätköissä. Aurinko on aloittanut kohoamisensa kohti taivaan kirjokantta. Korteslammien päällä kohoavat kumpupilvimäiset sumukeot.
Aamun kajo sytyttää usvan punertavaan hehkuun, puiden latvat alkavat pilkottaa aavemaisen liukkaasti maiseman päällä lipuvista usvamassoista.

Istuudun syyslehtien hiljaisuuteen nauttimaan maagisesta tunnelmasta. Keho imee iloa joka huokosellaan.

Heikko tuulen henki viilentää hien kostuttamaa niskaa. Vain hetki sitten saappaat hamusivat tukevaa alustaa rakan peittämästä rinteestä.

Alhaalla, metsän siimeksessä ja lampien rannoilla eletään vielä sumussa. Siellä aurinko ei ole noussut. Harmaus utu peittää maiseman.
Pyhäjoesta nouseva usva kiemurtelee aapojen keskellä kuin pehmeä perhosentoukka. Pian valo alkaa siivilöityä tuuheiden havunoksien läpi. Kylät heräävät. Alhaalla aamua odottavat joutuvat vartoamaan pitkään.  

Isot siniset mollukat roikkuvat raskaan näköisinä punahehkuisissa varvuissa. Yön kylmettävät mustikat syventävät kokemusta.
Myös suositusta kansallispuistosta on helppo löytää yksinäisyyden taika. Se piilottelee ujosti polkujen välissä. Mikään sääntö ei Pyhä-Luostollakaan velvoita kulkemaan karttaan piirrettyjä polkuja.

Alhaalla kuuluu askeleita. Joku muukin on liikkeellä. Istun hiljaa kallion nokassa. Kulkija vilkaisee ylös. Olen valkoisessa pisteessä, näkeekö hän minut? Se on merkityksetöntä. Olen yhtä tavoittamattomissa kuin minua ympäröivät kannot tai kiviset paadet. Yksin.

Taivaan kultainen ikkuna aukeaa. Auringon puna vaihtuu kellertävään loisteeseen. Sumu haihtuu hiljalleen ja pian esitys on ohi. Kallio syttyvät okrankeltaiseen hehkuun, maaruskan punaama metsänpohja on kuin tulessa.
Ystävällinen syyskuun tuuli kättelee ensin kulkijaa, sitten siirtyy tanssittamaan talviseen lepoon hiljalleen siirtyviä tunturikoivuja.

Lempeän oloinen kuukkeli pyrähtää näkökentän ohi. Ehkä tämä sielunlintu saapui juhlistamaan taianomaista tuokiota muiden sumussa tanssivien, jo edesmenneiden, metsämiesten sielujen kanssa.
Myös tunnetut nähtävyydet avautuvat uudella tavalla kun vaihtaa polut villiin luontoon.

Suomen suurin kuru, Pyhätunturin Isokuru, pukee joka syksy päälleen kirjavan juhla-asun.
Pyhänkasteen putouskin näyttää niin erilaiselta perinteisestä poikkeavasta näkökulmasta katsottuna. Vaikka putous on kuivan kesän jälkeen mitätön liru, on sen historia ja sijainti säväyttävä.
Paikka on, historian hämäristä asti, ollut lappalaisille erityinen. Varsinainen seita oli vesiputouksen takana kohoavan uhriharjun päällä. Sinne laskettiin uhrilahjoja luonnonhengille paremman pyyntionnen toivossa. 

Suuret kurut ja muut kauas siintävät maamerkit tekevät Pyhällä suunnistamisen melko vaivattomaksi.

Otan suunnaksi tunturiketjun korkeimman huipun, 540 metriä meren pinnan yläpuolelle kohoavan, Noitatunturin ja viereisen Ukonhatun toisistaan erottavan Pikkukurun.

Ihastelen kulkiessani Lampiokurun rotkomaista jylhyyttä ja Karhukurun hämmentävää hehkua. Karhunjuomalammen jälkeen, Kuorinkikurun päästä taitan kulkuni kohti tunturia. Massiivinen Kuorinkikuru hahmottuu horisontissa kuin suurena linnana.
Pian edessä avautuu Pikkukuru. Valtavat, jylhän teräväsärmäiset louhikot peittävät rotkon seiniä. Rotko syvenee portaittain. Jokaisella askelmalla on lampi.

Pikkukurun nimi on lähinnä sarkastinen, tosiasiassa kuru on valtava.

Nimestään huolimatta kuru on kaikkea muuta kuin pieni. Maisemat ovat henkeä salpaavan kauniit mutta parasta Pikkukurussa on rauha, jonka takaa sijainti polkujen välissä. Kurulle ei johda ainuttakaan merkattua reittiä – se pitää löytää itse.

Täällä voi konkreettisesti aistia luonnonvoiman. Miljoonien vuosien rapautuminen, kallioperän ruhjeet, rikkonainen kallioperä ja jäätikkökielekkeiden aiheuttama eroosio yhdessä muiden geologisten syiden kanssa ovat kaikki vaikuttaneet alueen kurujen syntyyn ja muotoon.
Viimeisen jääkauden sulamisvedet eivät olisi yksin pystyneet synnyttämään näin suuria viiltoja tuntureiden kylkiin

Kurulampien reunojen kivet ovat kvartsiittia, paikoin niiden pintaa kirjovat aaltokuviot vuosimiljoonien takaa.
Muinaiset joet ja järvet kerrostivat hiekan joka vuosimiljoonien aikana kovettui kvartsiitiksi, alkujaan kvartsiitti kerrokset syntyivät vaaka-asentoon mutta vuorijonopoimutus väänsi kalliota uuteen uskoon.

Kivikon seasta pilkistää kirkkaita kristallikiteitä, kenties jokunen ametistikin.

Ylös alas rakkakivikossa vievä kulku kirvoittaa hien pintaan. Onneksi Pikkukurun rauhassa voi huoletta heittää kosteat vaatteet syysaurinkoon kuivumaan ja pulahtaa kylpyyn jäätävän lammen syleilyyn.
Kylmän uinnin jälkeen olo on uudelleen syntynyt. Raikkaana on hyvä palata takaisin polulle – sille takaisinmatkailukeskukseen johtavalle.    

Omassa rauhassa on mukavampi valmistella eväitä kuin ruuhkaisilla taukopaikoilla.


Pyhä-Luoston kansallispuisto
  • Pyhä-Luoston kansallispuisto on Itä-Lapissa, Pelkosenniemen, Kemijärven ja Sodankylän kuntien alueella sijaitseva, vuonna 2005 perustettu kansallispuisto. Alkuperäinen Pyhätunturin kansallispuisto perustettiin jo vuonna 1938.
  • Suomen eteläisimmillä suurtuntureilla yhdistyvät jylhät erämaamaisemat ja ainutlaatuinen luonto.
  • Kansallispuiston läheisyydestä löytyy monipuoliset palvelut. Hyvin hoidetut polkuverkostot sopivat päiväretkiin ja pieniin vaelluksiin kaikkina vuodenaikoina.
  • Merkatut ja helppokulkuiset reitit kulkevat vaihtelevasti puuttomalla tunturikivikolla ja vuoroin syvissä kuruissa. Pyhätunturin parasta antia ovat geologia, rotkoineen, laajoine rakkakivikoineen ja vesiputouksineen, sekä pitkä saamelaishistoria.
  • Pyhätunturin lyhin luontopolku on 5 kilometrin mittainen Tunturiaavan luontopolku, pisin 35 kimometrin mittainen Pyhä-Luoston retkeilyreitti. Isokurun laavulla ja Aittakurun rotkossa vierailu on mahdollista myös liikuntarajoitteisille.